Yllätimme täysin lähipiirin koirahankinnallamme. Kun ollessamme koiranhakumatkalla soitin äidilleni, ja kerroin uusimmasta, karvaisesta lapsestamme, oli hämmästynyt kommentti, että ”Juutas!”  Johon minä, myös täysiverisenä savolaisena osasin vastata: ”Ei kun Yanda.” Äidin kommentti oli puhtaasti yllätyksen aiheuttama. Ei kukaan oikeasti uskonut, että me koiran ottaisimme. Perheessä kun on sentään allergian aiheuttamaa ihottumaa ja astmaa.  Mutta koska isot tytöt jo olivat muuttaneet pois kotoa ja Iinalla ei tuntunut olevan mitään oireilua enää vauvaiän jälkeen, päätimme toteuttaa haaveemme.

Iinalla on ollut haaveena tulla eläinlääkäriksi ja kyllä silloin pitäisi olla joku muukin kontakti eläimiin kuin kuvakirjat tai naapureiden eläimet. Olimme jo jonkun aikaa salaa tutkailleet eri rotuja  ja tulevia pentueita. Sukulaisten islanninlammaskoirista oltiin aluksi innostuneita, mutta se jotenkin jäi. Sitten kesänaapurilta melkein onnistuttiin saamaan ihana suomenlapinkoira, mutta se jäikin heille itselleen. Bordercollie oli usein esillä ja kovasti oltiin siitä kiinnostuneita.  Agilityharrastus tuntui kiinnostavan kovasti.

Netissä vierähti useampikin rupeama ja bortsut alkoivat oikeasti tuntua meille sopivilta koirilta. Mutta eihän niitä aivan noin vaan saada. Ja vielä ensimmäiseksi koiraksi! Taisipa kerrostalokin askarruttaa joitakin kasvattajia.  Emme kuitenkaan lannistuneet, muutamilla tutuilla oli bortsuja pienissäkin kerrostaloasunnoissa, eikä heillä ollut mitään huonoa kerrottavaa. Meillä sentään oli tilaa, asuttiin tuolloin ydinkeskustassa todella isossa asunnossa.

Niin sitten ilmoittauduimme yhdelle kasvattajalle ostajaehdokkaaksi, täysin Iinan tietämättä. Myöhemmin selvisi, että kasvattaja olikin tuttu. Uskoimme vakaasti, että saisimme pennun. Toisin kävi. Pentuja tuli vain muutama ja varmaan siellä oli sopivampia koteja tarjolla. Emme vieläkään kertoneet Iinalle.

Aika kului ja joka päivä minä olin bortsujen ja kelpieiden (mitä ne ovat?) sivuilla. Oli hyvä juttu, ettei meille bortsua annettu. Sen verran ollaan laiskoja, ettei meistä olisi ollut sen upean turkin hoitajiksi. Tuolloin rakennettiin molemmissa kesäpaikoissa ja sen voi vai kuvitella, mitä olisi elo ollut savikossa möyrivän koiran kanssa. Olimme täysin yksimielisiä, että koirallamme tulee olla semmoinen turkki, ettei kurat ja männynkävyt tartu.

 

Mutta mikä on tämä outo kelpie? Ei oltu kuultukaan. Ja voi miten pahannäköinen, kuin joku tasmaniantuholainen, lepakko.Kerrassaan pelottava otus. Suu kuin irvikissalla, silmätkin oudosti punertavareunaisilta näyttivät joissakin kuvissa.  Mutta, mutta. Tieto alkoi lisätä tuskaa. Sopivan kokoinen, sopivasti karvainen. Voisi sopeutua meidän vilkkaanpuoleiseen elämään, aina jonnekin menossa tai tulossa. Innokas, nopea, ystävällinen, älykäs jne. Kelpie alkoi oikeasti tuntua meidän koiralta ja kuvissa ne aivan kuin muuttuivat. Ei sen sopivampaa hahmoa nimikkeen ´koira´ alle enää ollut olemassakaan. Koirahan oli aina ollut se kylän raitilla juosta jolkuttava piski, jos ei ajokoiria laskettu. Vähän kenties semmoinen monirotuisen näköinen.

 

Päätettiin mennä Jyväskylän näyttelyyn niitä katsomaan. Myöhästyttiin. Mutta nähtiinpä yksi pariskunta, joiden koiran oli pakko olla kelpie. Ja olihan se. Ensimmäinen kelpie ei ollut ollenkaan pelottava, ja turkki oli juuri sellainen, kuin olimme kuvitelleetkin. Se oli sitten siinä, meille tulisi kelpie.

 

Mutta mistä? Aivan toivottoman vähän vasta Suomessa. Ja sitten vielä tuli nettipennut, joita seurattiin ruudusta 24/7. Ei ollut yksi tai kaksi kertaa kun sormet jo näpyttelivät numeroa, mutta järki voitti. Ei pentua sydäntalvella.  Jospa jostakin saisi pennun kevätkesästä, päästäisiin maan tasolle Sulkurantaan.

Kuinka ollakaan olihan niitä sitten tulossa samoihin aikoihin kaksikin pentuetta. Ja niin onnellisesti kävi, että Eyespy-kenneliin syntyi pentuja, joiden luovutus osui kesäkuun alkuun. Iinalle uskalsimme kertoa koko asiasta vasta,  kun olimme lähdössä Ouluun pentua katsomaan silloin kun se oli 4 vkoa  vanha. Oli siinä selittäminen. Mikä, minkälainen, milloin, onko kuvia…? Olihan niitä kuvia jo siellä sivuilla. Bortsuja ja kolme kelpietä, se yksi niin syötävän suloinen ruskea.

 Se suklaasydänkäpynen oli se meidän karvainen lapsi.

Nimen keksiminen oli kovaa työtä. Piti alkaa Y:llä. Kyllä siinä kaikenmoiset aboriginaalisanastot netistä rullattiin, mutta jostakin se vain tuli muualta Yanda. Eikä ole käytössä muuttunut, mitä nyt joskus Jantsuksi huudellaan.

Yanda muutti Tupoksen Eyespy kennelistä meille kesäkuun ensimmäisenä sunnuntaina v.2007.

 

 

 

 

 

Yandan emä Alfa lumosi meidät rauhallisuudellaan. Käytiin sittemmin talvella 2009 Budapestissa tervehtimässä sukulaisia. Olivat kaikki samanlaisia, pussaajia. Työlinjaisia pääasiassa ja monenlaisia harrastuskoiria. Saimme nauttia yhden päivän Árkosin perheen vieraanvaraisuudesta ja seurata paimennusta ja uutta lajia frisbeetä. Kelpiet tuntuvat olevan siinä lajissa omassa elementissään.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ykä-isä tavattiin Lappeenrannan erikoisnäyttelyssä kesällä 2008. Oli niin äijää että.  Hieno koira, showlinjainen, agilitykoira.  Päättäväinen ja peräänantamaton luonne  taitaa periytyä sieltä päin.

 

Olimme ottaneet koiran kokonaan perhekoiraksi, jonka kanssa voi harrastaa meille uusia asioita. Agilityä ja jotain muuta. Onhan niitä lajeja nyt muutama. Ja tietysti Yanda on pitänyt meitä liikkeellä entistä enemmän.

 

Mutta kuinka ollakaan, alkoi meitäkin kiinnostaa, kuinkahan Yanda pärjäisi näyttelyssä. Niin moni oli ihastellut koiraa, varsinkin kun oli kuullut sen olevan oikea rotukoira. (Paras kysymys, joka meille on esitetty oli ”Mitähän siinä on eniten?”) Pekka oli käynyt joitakin käytöskursseja ja näyttelykurssin Taitavissa Tassuissa ja niin sitä suunnattiin suoraan Lappeenrannan erkkariin kesällä 2008.

Keltanokille oli aivan upea aloitus. Ei edes meinattu kaikkia palkintoja ymmärtää jäädä ottamaankaan. Varasertillä huutelivat perään. Ja tuomari Camilla Allnutt oli vielä näyttelyn jälkeen sitä mieltä, että Yanda pärjäisi Australiassakin yhtä hienosti.

 

Yanda sai Suomen muotovalion tittelin 21.7.09. Se meille riittääkin. Yandalle ei vahvisteta cacibeja, koska Yanda on ER –rekisteröity. Kilpasiskot ovatkin saaneet pari Yandan cacibia J  Kansainväliset kentät eivät meitä kiinnosta, mutta haaveena on saada tämän upean koiran jälkeläisistä täysin FIN-rekisteröityjä pentuja, Yanda-mummon mussut sitten joskus voivat niitä olla.

Mutta koira on täydelliseksi rotunsa edustajaksi todettu. Ja luonteeltaan huippu. Meille se on tärkeintä.

 

Yanda harrastaa agilityä yhdessä Iinan kanssa. Ovat junnujen ryhmässä edenneet hitaasti. Vasta muutama kisa takana. Hylkyjä on tullut, mutta kisat menneet yllättävän hyvin. Pekan kanssa käyvät tokoa ja minä vien Yandaa irrottelemaan flyball´in pariin. On siinä elementissään. Tykkää niin kovasti.

Paimennusta ei olla kokeiltu, mutta kyllä se vietti on voimakkaana olemassa. Joskus paimentaa kovasti jalkoja ja erityisen kovasti paimentaa ruohonleikkuukonetta ja kompressoria J .

Koirana on tyypillinen rotunsa edustaja, hyvin tunnistaa piirteet rotukuvauksista ja eri koiranomistajien kertomuksista. On erityisen utelias ja rohkea. Älykkyyttä ei todellakaan tarvitse kyseenalaistaa. Ja on täysin sopiva kaupunkioloihin. Yanda on nyt 2v7kk eikä ongelmia ole ollut. Nauttii perheen kuopuksen roolista, nukkuu selällään keskellä sänkyä ja tietää olevansa tärkeä.

 

Islanninlammaskoiran kasvattajasukulaiset eivät olleet uskoneet, että olimme ottaneet kelpien. Olivat epäilleet mummon muistia tms. Oli kuulemma heidän mukaansa liian vilkas meille! ?

Meidän mielestämme kelpie is the one and only. Ei meille muu sovi mitenkään.  Se nyt vaan on niin.